Divinity: Original Sin
Paluu RPG-pelien ytimeen on tässä. Divinity: Original Sin on kickstartilla käyntiin polkaistu projekti, jonka ideana on olla massiivinen, haastava ja vuorovaikutteinen pelikokemus. Yli 70 tunnin pelaamisen jälkeen, tason 16 warriorini hyväksyy tämän väittämän.
Divinity: Original Sin (jäljempänä pelkkä Divinity) vie pelaajan takaisin siihen, mistä RPG-pelaaminen Baldur’s Gaten kaltaiset teokset genrelle nimen asetti. Ja peli tekee sen tyylillä, ottaen jokaisesta vanhan liiton RPG:stä omat parhaat puolensa ja tuodakseen ne vuodelle 2014.
Divinityn lähtökohdat ovat kutakuinkin seuraavat: olet kaksi Source Hunteria (ei, en halua suomentaa tätä), jotka ovat täällä puhdistamassa maailman Sourcerystä ja niistä, jotka tätä käyttävät väärin. Alkuhetkien murhamysteeri-tyyppiset tutkimukset ja kaikki pienet nippeliquestit johdattavat pelaajan massiivisen juonen sisälle, jotka loppujen lopuksi kietoutuvat yhteen täydellisesti. Peli nojaa vahvasti luettuun dialogiin ja hahmojen kautta käytävään vuorovaikutukseen, joten kylän hahmojen sepustuksiin tulee keskittyä huolella, mikäli aikoo olla hiemankin kärryillä mitä tapahtuu ja mihin pitää mennä seuraavaksi. Toisin kuin nykyajan tyhmennetyt pelit, Divinity ei tarjoa huutomerkkejä jokaisen NPC:n yllä jolla jotakin sanottavaa on. Myöskään kartasta on turha haahuilla minkäänlaisia merkintöjä siitä, mihin sinun pitää seuraavaksi mennä – kaiken tämän tiedon olet saanut hahmoilta, joiden kanssa olet jutellut. Juttutuokioiden pääpiirteet tallentuvat kyllä mukana olevaan päiväkirjaasi, mutta usein merkinnät ovat varsin laveita ja pelkästään siihen luottaminen saa sinut haahuilemaan paikasta toiseen etsien seuraavaa tapahtumapaikkaa.
Protagonisteja pelissä on kaksi, ja olet vastuussa molemmista. Tämän lisäksi mukaan mahtuu myös pari seuraajaa joita pelaaja myös komentaa. Sivuhuomautuksena mainittakoot, että peli sisältää Co-op -pelitilan joten voit antaa vetovastuun myös kaverillesi toisen hahmon ja seuraajan osalta. Hahmojen välillä on paikoittain dialogia, ja he voivat jopa olla eri mieltä tietyistä päätöksistä mitä pelaajan tulee tehdä mikäli näin haluat – tällöin välit selvitellään Ainoalla Oikealla Tavalla, eli Kivi-paperi-sakset -skabailulla. Eriävät ja myötäilevät mielipiteet kehittävät hahmon luonteenpiirteitä sen mukaan, kuinka päätät reagoida mihinkin tilanteeseen. Luonteenpiirteet (traits) taasen antavat tiettyjä bonuksia hahmoille sen mukaan, oletko esimerkiksi armollinen vai kostonhaluinen persoona.
Hahmon luomisvaihe on perussettiä. Valitset muutamasta päästä, vartalosta ja ihotyypistä itsellesi mukavimmat. Tämän jälkeen valitset mieleisesi hahmoluokan jolla lähteä liikkeelle. Hahmoluokkia on 11, mutta pelaaja voi halutessaan muokata hahmosta aivan omien toiveidensa mukaisesti. Miekkamieskin voi halutessaan oppia taikuuttakin.
Tyypillinen taistelutilanne. Siegfried ja Rolf joutuivat suolla mottiin. Miesalivoimasta huolimatta he kuitenkin nousivat voitokkaina.
Peli on – kuten kaikki entisaikojen ropeilut – vuoropohjaiseen taisteluun perustuva joita nykyään on harmittavan vähän. Ehkäpä nykyajan ADHD-sukupolvi ei näistä niin innostu, mutta Divinityssä taistelujärjestelmä on erittäin onnistunut ja monitahoinen kokonaisuus, joka mahdollistaa pelaajalta monenlaisia eri lähestymistapoja tilanteeseen. Peli näet mahdollistaa ympäristön laajamittaisen vuorovaikutuksen, ja omaa erilaisia elementtejä joita voi käyttää synergiassa toistensa kanssa. Taistelukenttä myös muokkautuu sitä mukaa, mitä hahmot käyttävät eri taikoja ja kykyjään – osa kentästä voi jäätyä jolloin siitä kohdasta kävelemällä on mahdollista liukastua, ja palavaan kenttään ampumalla myrkkynuolen syntyy räjähdys, sekä verilammikkoon taikomalla salaman syntyy lamauttava sähkökenttä. Interaktiivisuus eri taikojen ja taistelukentän välillä tuo paljon taktista pohdittavaa itse taisteluun, ja on omiaan pitämään mielenkiintoa yllä. Mikään kun ei ole miellyttävämpää kuin hävitä taistelu, koska satuit – omasta tyhmyydestäsi johtuen – jäädyttämään tiimikaverisi ja tämän jälkeen jotenkin sytyttämään itsesi tuleen.
Erilaisia vihollisia on paljon, ja niiden vaikeustaso on äärimmäisen haastava ainakin pelin alku- ja loppuvaiheilla. Tasonkin yläpuolella olevat viholliset ovat liian pahoja kohdattaviksi, ja koska peli ei kerro aina mihin sinun tulee mennä, joudut jossakin vaiheessa seikkailua väistämättä tilanteeseen, jossa joudut vain kääntymään takaisin häntä koipien välistä, koska tasoa isommat hämähäkit tekevät sinusta muutoin hetkessä hakkelusta. Pelin viholliset ei myöskään respawnaa eli kun olet tappanut jonkun, ne ovat poissa lopullisesti. Tasonnousun grindaaminen ei siis ole mahdollista, vaan sinun tulee yksinkertaisesti tehdä muita tehtäviä ja etsiä omantasoisia vihollisia muualta ja näin parantaa hahmoasi, mikäli mielit pelissä edetä. Kerran jos toisenkin itsellä on tullut vastaan kohta, jossa en tiedä mihin mennä koska kaikki pieksää minut mennen tullen. Tämä oli ongelmana etenkin pelin alkuvaiheissa, jolloin pelimekaniikka oli vielä hakusessa. Pelin luonteen vuoksi tallentaminen noin 10 sekunnin välein ei ole ollenkaan huono idea – näin säästät verenpainettasi. F5 on muuten pikaseivaus-näppäin, sen tietämällä pääsee jo pitkälle!
Pelimaailma on erittäin värikäs. Säätilojen muutokset eri alueiden välillä tuo mukavaa vaihtelua. Tunnelmaltaan peli nojaakin vahvasti luettuun dialogiin ja visuaaliseen ulosantiin. Äänimaailma onkin pelin huonoin osa-alue. Hahmojen äänidialogit ovat varsin puuduttavaa ja geneeristä, ja alkaa varmasti tympäistä siinä 50. tunnin kohdalla kun jokainen interaktio alkaa ja päättyy kolmella eri tavalla. Musiikkirainojakin voisi olla hieman enemmän, joskin nykyiset taustamusat ovat varsin mukavaa kuunneltavaa.
Muista aina tallentaa ennen uuden palapelin aloittamista.
70 tunnin pelikokemuksen jälkeen pelin todelliset puutteet ovat oikeastaan nämä. Peli on paikoin buginen. Suuri osa bugeista on jo korjattu, mutta toisinaan esimerkiksi cutscene ei avaudu ja peli kaatuu. Jotkut visuaaliset bugit huvittavat välillä, mutta nämä eivät sinällään estä pelistä nauttimista. Pelissä edetäkseen pitää toisinaan suorittaa joitakin palapelejä, joihin ei aina tunnu löytyvän lainkaan vihjettä kuinka siitä pääsee eteenpäin. Tai ehkä olet kerännyt jonkun kirjeen jossa kerrotaan kryptisesti kuinka tämä tulee hoitaa, ja silti menet vaikeimman kautta päin puuta sitä tehdessä. Usein jossakin on joku pienenpieni nappi jota pitää painaa, joka omalta osaltaan aiheuttaa turhautumista. On tietty mukavan palkitseva tunne kun keksit jonkun palapelin ilman että sitä kerrotaan sinulle suoraan, mutta rajansa kaikella. Tämän lisäksi peliin sisältyy myös kraftausmahdollisuus ja jonkinasteinen blacksmithing, eli aseiden parannus takomalla niistä parempia, mutta ainakin allekirjoittanut ei ole uhrannut pistettäkään kyseisiin taitoihin, koska lähtökohtaisesti pystyt löytämään kaiken tarvittavan ostamalla ne kyläläisistä, eri paikkoihin sijoitetuista palkintoarkuista tai poimimalla tavarat maasta ison tappelun jälkeen.
On todella hankala keksiä muuta, mistä olisin suuresti pettynyt pelin suhteen. Taistelumekanismi, atmosfääri ja valtavat hahmonlaajennusmahdollisuudet peittävät alleen kuitenkin pienet puutteet ja pikkubugit. Ehkäpä niille jotka eivät niin innostu haastavista vuoropohjaisista peleistä tätä voi suositella, mutta kaikki ne jotka ovat joskus pelanneet Ultimaa, Baldur’s Gatea ja ehkä jopa Dragon Age: Originssia, on heille tämä pakko-ostos. Aivan loistavaa, tämä pelittää!
Arvosana: 9.5
